Eating Slovakia

Joko olen maininnut, että – valitettavasti - slovakialaiset karamellit eivät vaan iske tämän suomalaisen makuhermoon. Saksankielisten maiden suunnalta tulevat suklaat, erityisesti Milka, katoavat kyllä keittiön kaapista alta aikayksikön, mutta muut paikallisesta ruokakaupasta löytyvät herkut, keksit ja karamellit eivät vaan säväytä. Vaikka tunnustaudun melkoiseksi sokerihiireksi pohjolan olosuhteissa, on Keski-Euroopassa tullut vastaan sellaisia makuelämyksiä, että on ollut vain yksinkertaisesti pakko jättää syömättä. Eräätkin lontoonrakeita muistuttaneet namuset päätyivät lopulta roskiin makuelämyksen oltua suunnilleen samassa sarjassa fluorihammastahnan kanssa.

Terveisiä Suomesta

Ilmeisesti Suomessa, ja pohjoismaissa yleensä, makeisten kulutus on muuhun Eurooppaan verrattuna aivan omassa sfäärissään. Poikkeaminen härmäläiseen Prismaan pläjäyttää verkkokalvoille hyllykaupalla karamellivalikoimaa. Kekseistä ja jäätelöstä puhumattakaan. Jos joskus teininä tuli vietettyä lauantai-iltana tuntikaupalla aikaa videovuokraamossa valinnanvaikeuden kourissa, samanlainen dilemma on vastassa niinä harvoina kesän ja joulunajan viikkoina, joita pääsemme viettämään Suomessa. Runsauden pula – yhdenlainen pula kai sitten sekin.

Mmm... Milkaa

Miltä namuset täällä Slovakiassa sitten oikein maistuvat? Suuri osa esimerkiksi paikallisista suklaista menettelee. Suomea tyypillisempää on kuitenkin kyllästää suklaapatukka jonkinlaisella alkoholiaromilla, joka kirjoittajan makuhermoissa ei herätä erityisempiä mielihyvän tuntemuksia. Pahinta ikinä oli pala paikallisten suosimaa alkoholissa uitettua soijapatukkaa. Ainesosista toki en ole 100% varma, mutta ainakin makuelämys vastasi kuvausta. Toinen tyypillinen lisä niin kekseissä kuin suklaissa ovat pähkinät. Varsinkin maapähkinä näyttää olevan slovakkien mieleen. Ei varsinaisesti hyvä, eikä paha. Mitä nyt saattaa toisinaan kyllästyttää ja varmasti aiheuttaa epätoivoa pähkinäallergikoissa.

Slovakiassa myös pakkauskoot ovat selkeästi pienemmät. Useamman sadan gramman makeispussia on jo vaikeampi löytää, sillä suurin osa pusseista painii sadan gramman sarjassa. Toki saman olemme huomanneet myös muiden elintarvikkeiden kohdalla. Huomionarvoista on myös se, että ainakin näin mututuntumalla ja katukuvaa silmäillessä tulee helposti siihen johtopäätökseen, että slovakit ovat keskimäärin suomalaisia hoikempirakenteista kansaa. Onko ilmiö todellinen ja mitkä ovat sen taustavaikuttajat – siihen onkin vaikea sanoa näin paikallista statistiikkaa tuntemattomana mitään. Totta tai tarua, tuskin kuitenkaan pelkästään pienempien pakkauskokojen aikaansaamaa. 

Yhdenlaisen otoksen slovakialaisiin herkkuihin tarjoaa japanilaislähtöinen nuori nainen nimeltä Emmy. Ohessa siis makunautintojen sijaan videonautintoja. Enjoy! ;)

Kusti polkee

Maisemia Hainburgista, Itävallasta huhtikuulta 2014

Jossain aiemmassa postauksessa tulikin jo mainittua, että slovakit ovat innokkaita pyöräilijöitä. Työmatkansa paikalliset taittavat lähinnä autolla tai julkisilla, mutta vapaa-ajan koittaessa ja sään niin salliessa, pyörä kaivetaan esiin ja lähdetään ulkosalle sotkemaan. Kun suomalaiselle pyörä on pikemminkin yksi kulkuneuvo muiden joukossa, slovakille kyseessä on urheiluväline. Kaupunkialueella pyöräilijöitä ei siis juurikaan näe, eikä liikenteessä ole erityisemmin otettu fillarikansaa huomioon. Kaupunkien ulkopuolella levittäytyy kuitenkin hyvä verkosto erilaisia pyöräilymahdollisuuksia ja pyöräteitä pääsee sotkemaan sydämensä kyllyydestä niin tasaisella kuin kumpuilevallakin maastolla.

Siltamuotia Itävallan puolelta, maaliskuu 2014

Asenne-eron huomaa usein myös urheilullisesta vaatetuksesta: pyörälenkille lähtevä slovakki on sonnustautunut päästä varpaisiin pyöräilykaupoissa myytäviin tamineisiin aina haaroista pehmustettuja pyöräilyhousuja myöten. Ensikohtaamiseni kyseisen vaatekappaleen kanssa onkin viimevuosien aikana noussut mieleen useampaankin otteeseen. Muistan yhä, miten yläasteaikoinani eläkkeelle jäänyt rehtorimme osoittautui innokkaaksi pyöräilijäksi ja viimeisen lukuvuoden lopulla oppilaskunta päätti muistaa miestä pyöräilyaiheisella paketilla. Erityisesti läksiäislahjassa mukana olleet pehmustetut pyöräilyhousut aiheuttivat hilpeyttä ja nauruntyrskähdyksiä. Muutama tunti polkemista hybridipyörän kivikovalla satulalla on kuitenkin saanut allekirjoittaneen toisiin aatoksiin ja ajattelemaan istumismukavuutta vaippahousufiiliksestä huolimatta.

Pyöräretkellä Unkarissa kesällä 2013

Tänä keväänä mahdollisuus nousta pyörän satulaan aukeni ainakin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna verraten aikaisin. Vuoden 2015 pyöräilykausi tuli avattua kuluvana viikonloppuna lauantain sään helliessä auringonpaisteella ja yhdellätoista lämpöasteella. Suuntasimme suomalais-slovakialais-espanjalaisella seurueella Tonavan rantaa myötäilevälle pyörätielle ja otimme kurssin länteen. Päivän saldona noin 50 kilometriä pyöräilyä Itävallan puolella sijaitsevaan Hainburgin kylään ja takaisin Bratislavaan. Verkkaiseen matkantekoon hurahti reiluhkosti tunteja, mutta toisaalta antoi pehmeän laskun lajiin.

Kevään 2014 pyöräretken maisemia Neusiedler-järven tuntumasta Itävallasta

Tauon paikka

Edellisellä kerralla talven tauon jälkeen allekirjoittanut nimittäin erehtyi O:n ja erään ruotsalaiskollegansa innoittamana pyöräilemään aina Wieniin asti. Kuuden tunnin hikipäisen pyöräilyn jälkeen etsimme edelleen parasta reittiä suurkaupungin rautatieasemalle reisilihasten huutaessa tuskasta. Koska pyöräreitit eivät ole valaistuja ja pyörävalot kaukana valonheittimistä, olisimme joutuneet taivaltamaan takaisin Slovakian puolelle pimeässä. Toisaalta kirjoittajan väsymys koki viimeisten kilometrien aikana suorastaan eksponentiaalisen kasvun. Rautatieaseman pakoillessa etsijöitään mielessä kävi useampaakin otteeseen polkupyörän sijoittaminen Tonavan pohjalle ja loppumatkan taittaminen taksilla.

Hainburg huhtikuussa 2014

Maitohapoista ja puutuneesta takalistosta huolimatta pyöräily voi olla mukavaa ajanvietettä sekä edullinen keino tutustua lähialueen maastoon ja nähtävyyksiin. Erityisen mukavaa hyvällä reissuseuralla ja kauniilla säällä varustettuna. Pyörän päällä on myös helppo saada hiki virtaamaan ja syke hipomaan pilviä. Ihan kelpo urheilua siis, vaikkei allekirjoittaneen ehdottomiin suosikkilajeihin kuulukaan.

Talvi tuli, lumi suli

Uusi vuosi 2015 on polkaistu käyntiin. Tai oikeastaan jo lähemmäs kuukausi sitten. Vietimme O:n kanssa joulunpyhät ja uudenvuoden Suomessa suhaillen edestaikaisin idän, lännen ja etelän välillä. Välistä viritimme kotitoimiston pystyyn milloin kenenkin olohuoneessa. Mutta mikä tärkeintä, saimme viettää kotimaassa lähes kokonaisen kuukauden nauttien perheen ja ystävien seurasta. Parempaa ei olisi voinut ollakaan.

Tammikuinen sunnuntaiaamu

Palasimme Slovakiaan loppiaisena, joka muuten täälläkin on kansallinen pyhäpäivä. On pakko tunnustaa, että paluu takaisin keskieurooppalaiseen arkeen ei sujunut täysin kivuttomasti ja suomiloman tunnelmat pyörivät mielessä haikeina muutaman ensimmäisen työpäivän. Toisaalta nyt jälkikäteen tuntuu, että paluun jälkeiset tammikuun viikot ovat hujahtaneet ohi pikavauhdilla ja kohta helmikuu jo kolkutteleekin ovella.

Bratislavan talvi on myös päässyt yllättämään. Eilinen toi nimittäin tullessaan sankahkon lumisateen ja koko päivän kestäneen tupruttelun jälkeen on maa vielä tänään täysin valkea. Sääennusteen mukaan lunta pitäisi sadella tulevalla viikolla useampaankin otteeseen. Pääsääntöisesti lämpötilat ovat kuitenkin pyörineet nollan ja muutamien plusasteiden tuntumassa, joten yöajan muutamat pakkasasteet tuskin saavat lunta pysymään kovin pitkäaikaisena ilmiönä. Mutta lunta se on nuoskalumikin. Ja todennäköisesti sekoittaa liikenteen jossakin vaiheessa. Maanantaiaamun työmatkaa odotellessa siis.

Takapihan maauimala odottaa kesää

Vuosi takaperin talvea vietettiin kuulemma paikallistenkin mukaan melko vähälumisena: valkoisia hahtuvia sattui osumaan maahan lähinnä muutaman hassun päivän ajan. Suomalaisesta näkövinkkelistä katsottuna vietimme siis talven sijaan neljä-viisi kuukautta kestäneen loputtoman tuntuisen kostean ja sumuisen marraskuun. Ei sillä että valtavalla ikävällä kaipaisimme kolmenkymmenen pakkasasteen purevuutta, mutta toisinaan täällä sateen ja loskan keskellä mieli kaipaa talvisen pakkaspäivän kuulautta.

Joulu meni ja katkaisi arkirutiinien lisäksi myös japaninmatkamme juttusarjan, joten lisää tekstiä ja kuvia nousevan auringon maasta on vielä luvassa.

Sohjot pois

Japaniinia – matkalla nousevan auringon maassa, part 2. Kioto ja Nara

On sunnuntai 19.10. armon vuotta 2014 ja olemme viettäneet kolme yötä Tokiossa. Pakkaamme jälleen laukut ja nyssäkät ja suuntaamme Tokion päärautatieasemalle. Ennen Japaniin lähetöämme olemme tilanneet internetin ihmemaailmasta molemmille oman Japanin Junapassin (Japan railpass) seitsemäksi päiväksi ja tänään olemme päättäneet ottaa passit käyttöömme. Passi on ostettava ennen Japaniin lähtöä, sillä paikan päältä sitä ei enää saa hankittua.

Kyseinen matkustusasiakirja antaa oikeuden käyttää JR:n rautateillä liikennöiviä junia koko maassa, vaikkakin myös tiettyjen alueiden paikallisia passeja on mahdollisuus tilata. Kaikkein nopeimmat luotijunat eivät pakettiin sisälly, mutta vallan riittävä määrä muita nopeita yhteyksiä eri kaupunkien välillä. Myös useat JR:n paikallisjunat kuuluvat hintaan. Vaikka passin hinta viikolta kipuaakin muutamaan sataan euroon matkustajaa kohden, tulee matkustus passin kera kuitenkin edullisemmaksi kuin erillisten junalippujen hankkiminen jokaiselle matkustuskerralle. Lisäksi se mahdollistaa mainiosti ex tempore -henkiset retket ja poikkeamat suunnitellulta matkareitiltä, mikäli kiinnostavia kohteita ilmaantuu matkan varrelle.

Matkamme Tokiosta Kiotoon taittuu torkkuessa ja vajaassa kolmessa tunnissa olemme kuin huomaamatta taittaneet noin 500 kilometrin mittaisen välimatkan. Ilmastosopimuksen lisäksi Kioto on tunnettu lukuisista buddhalaisista ja shintolaisista temppeleistään ja on siten ansainut lisänimen ”tuhansien temppelien kaupunki”. Kaupunki selvisi toisen maailmansodan tuhoista lähes koskemattomana ja nähtävyyksiä kiertäessä matkalijalla onkin ongelmanaan valtaisa runsauden pula: vielä tänä päivänä kaupunkimaisemaa koristaa yli 1600 buddhalaista ja yli 400 shintolaista temppeliä, joista 17 on merkitty myös Unescon maailmanperintöluetteloon. Lisäksi Kioto on pitkän historiansa aikana toiminut keisarillisen Japanin pääkaupunkina ja on siten Japanilaisille itselleenkin tärkeä kulttuurinen keskuspaikka.

Hikari-junia

Ensimmäinen päivämme Kiotossa kuluu lähinnä haahuillessa ja kaupunkin ilmapiiriä haistellessa. Kun hotelli on löytynyt sekä kartalla että konkretiassa, on jo pimeä, joten vietämme illan kaupunkikävelyn ja ruokailun merkeissä. Tokion taivaita hipoviin pilvenpiirtäjiin verrattuna Kioto on perinteisempi Japanilainen kaupunki, jossa kaupunkikuvan yhtenäisyyden vaalimiseksi juuri edellä mainittujen rakennelmien pystyttäminen on kielletty. Sen sijaan on keskitytty vaalimaan kaupungissa perinteisesti vahvana vallinnutta geishakulttuuria, joka on yhä tärkeä osa japanilaisuutta.

Sisäänkäynti Ninna-jin temppelialueelle

Seuraavana päivänämme Kiotossa otamme operaatioksi kiertää useammankin temppelin poikineen. Sateesta huolimatta suuntaamme suhteellisen läheltä hotelliamme löytyvään buddhailaiseen Ninna-jin temppeliin. Temppeli valmistui alun perin vuonna 888, mutta rakennettiin uudelleen 1630-luvulla temppelialueen tuhouduttua tulipalossa 1400-luvulla. Ninna-jista jatkamme matkaamme jalkaisin kohti seuraavaa kohdettamme Ryōan-jin zenbuddhalaista temppeliä ja sen alueella sijaitsevaa kuuluisaa kivipuutarhaa. Ilmeisesti emme ole saavuttaneet satoria, eli zenbuddhalaisten tavoittelemaa valaistumisen tilaa, sillä yrityksistä huolimatta emme kykene samalla kertaa näkemään puutarhan kaikkia 15 kiveä. 

Ryōan-jin kivipuutarha

Ryōan-jissa

Valaistumattomuudestamme huolimatta matkamme jatkuu kohti seuraavaa Unescon perintökohdetta, Kinkaku-jin kultaisen paviljongin temppeliä. Alueella vellovasta ihmismassasta ja opaskirjastamme päätellen olemme saapuneet yhteen Kioton tärkeimmistä nähtävyyksistä. Kolmikerroksisen rakennuksen kaksi ylintä kerrosta on päällystetty puhtaalla lehtikullalla ja paviljongissa säilössä on itsensä Buddhan pyhäinjäännöksiä. Buddhalaisuutta harjoittaville voi paikan kuvitella olevan siten erityisen tärkeä. Tosin jälleen kerran katselemme jälleenrakennettua pytinkiä vuodelta 1955, sillä alun perin 1300-luvulla rakennettu paviljonki on onnistuttu tuhoamaan useaan otteeseen erinäisissä tulipaloissa. 

Kinkaku-ji

Temppeleiden ihastelun jälkeen alkaa jo hämärtää, joten suuntaamme keskikaupungille Nishiki-kadulla ja sen läheisyydessä sijaitsevalle markkina- ja ostosalueelle, jossa tosin varsinainen markkina-aika on jo ohitse, mutta katetut ostoskujat tarjoavat suojaa ajoittaisilta sadekuuroilta. Pyörähdämme myös Kamogawa-joen varrella sijaitsevalla Ponto-chō-kadulla, joka on yhä tänä päivänä tunnettu perinteisistä geisha- ja teetaloistaan. Kadun autenttinen tunnelma ilahduttaa, sillä temppeleitä lukuun ottamatta Kioto on kuitenkin pääsääntöisesti modernia betoniviidakkoa.

 

Ihan kujalla, bambukujalla

Tiistaiaamun valjetessa päätämme heti aamutoimien jälkeen tepastella ihastelemaan Arashiyaman bambukujaa. Viileä ja varjoisa nähtävyys on tosin jo aamusta väen kansoittama, joten jonkin aikaa kujalla trampattuamme hyppäämme jälleen junaan ja suuntaamme päiväksi Japanin ensimmäiseen pysyvään pääkaupunkiin Naraan. 13 230 000 asukkaan Tokion ja 1 464 990 asukkaan Kioton jälkeen 364 466 asukkaan kansoittama Nara tuntuu suorastaan pikkukaupungilta. Nähtävyytenä Nara on kuitenkin oivallinen: kaupungista löytyy useita silmää hivelevän hienoja temppeleitä kävelymatkan päässä rautatieasemalta. Kierroksemme kattaa muun muassa kuvissa näkyvät Daibutsu-den ja Nigatsu-dōn temppelit. Lisäksi Naran kaduilla ja temppelien pihoilla vaeltaa tuhatkunta kesyä peuraa jäänteenä ajoista, jolloin niitä pidettiin Jumalan sanansaattajina. Suorastaan huikea paikka!

Daibutsu-den - maailman suurin puurakennus

Nigatsu-dō

Illaksi suuntaamme jälleen takaisin Kiotoon ruokailemaan ja suunnittelemaan seuraavien päivien ohjelmaa. Itadakimasu!

Paikallista pikaruokaa

Japaniinia – matkalla nousevan auringon maassa, part 1. Tokio

On keskiviikko 15.10 kuluvaa vuotta. Työpäivän jälkeen keräämme kasaan viimeiset matkatavarat ja suuntaamme Wienin lentokentälle kirjautuaksemme lentoyhtiö Emiratesin lennolle Dubain kautta Tokioon. Ensimmäinen pätkä lennosta sujuu yöaikaan ja saavumme Dubaihin kukonlaulun aikaan torstaiaamuna. Allekirjoittanut nousee seuraavaan koneeseen edellispäivän samoilla silmillä ja kolme Wallander -elokuvaa viisaampana, joten seuraava istunto sujuukin jo melko lailla nukkuessa. Yhteensä 16 tunnin matkaamisen jälkeen saavumme Tokioon puolenyön paikkeilla paikallista aikaa. Passintarkastuksessa jonottamisen ja junareitillä puljaamisen jälkeen saavumme lopulta hotellille lähempänä kello kahta yöllä ja painumme hetimmiten pehkuihin. 

Ensivaikutelma Tokiosta

Jotain uutta ja jotain vanhaa

Seuraavana yönä unta riittää ja kuorsaamme pitkälle puolenpäivän yli. Perjantaipäivä alkaakin osaltamme kohtuullisen myöhään. Toisaalta pääsemme viettämään iltaa ihastellen metropolin valoja ja aktiivista iltaelämää. Illan aikana mm. keisarillisen palatsin alue ja Tokio Tower, japanilainen mukaelma Eiffel-tornista, tulevat tutuiksi. Ihailemme aikamme Tokiota lintuperspektiivistä, jonka jälkeen ramppaamme edes takaisin valaistuja katuja ja kujia. Päädymme lopulta illallistamaan viikonlopun viettoon suuntaavien liikemiesten kanssa englanninkielisellä ruokalistalla varustetussa izakayassa, jota voisi kuvailla japanilaiseksi vastineeksi pubille. Erotumme muista illallistajista ulkonäön ja syömäpuikkojen käsittelynäppäryyden suhteen melko räikeästi. Viereisen pöydän herrasmiehet intoutuvatkin utelemaan kansallisuuttamme ja matkasuunnitelmiamme. Keskustelu toki tapahtuu ylenpalttisen kohteliaasti niin kuin maassa tuntuu olevan tapana.

Perjantai-illan liikennettä

Tokio Tower

Tokio linnun silmin

Lauantaina pääsemme liikenteeseen jo kohtuullisen aikaisin, vaikka jet lag vielä painaakin päälle. Aikaeroa Slovakian ja Japanin välillä on seitsemisen tuntia ja idän suuntaan matkustettaessa univaihe on viivästynyt paikalliseen aikaan nähden. Aivan kivuttomasti ei siis uuden aikavyöhykkeen haltuunotto onnistu. Suuntaamme kuitenkin Tsukijin kalamarkkina-alueelle, jossa ani varhain aamulla tapahtunut markkinaosuus on jo ohitse, mutta paikallisten suosimat pienet sushi ravintolat ovat vielä avoinna ja tarjoilevat todennäköisesti kaupungin tuoreimmasta kalasta valmistettua sushia.

Herkkua on siinä monenlaista

Sushiherkkujen jälkeen jatkamme matkaa Tokion suurimpaan shintolaiseen pyhäkköön, Meiji-jinguun. Pyhäkköalue ja sen rakennelmat ovat alun alkujaan vuodelta 1920 ja nimetty 1860-luvulla Japania uudistaneen Meiji-keisarin mukaan. Kuten moni muukin rakennus ja rakennelma Tokiossa, myös Meiji-jingu tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa. Vaikka nyt ihastelemamme pyhäkkö onkin siis jälleenrakennettu vuonna 1958, on alueen tunnelma kuitenkin melko autenttinen. Alueella kanssamme käyskentelee jonkin verran turisteja, jonkin verran paikallisia, shintolaisuuttaan harjoittavia japanilaisia ja yllätys, yllätys, useampiakin paikallisia hääseurueita perinteisissä kimonoissaan. Yhdestä seurueesta bongaamme länsimaisen sulhon sukulaiset vanavedessään.

Meiji-jingu

Meiji-jingun jälkeen vaihdamme rauhalliset, luonnonläheiset maiset jälleen kaupungin neonvaloihin, sillä seuraava kohteemme on valtavan ihmismassan kansoittama Shibuya crossing.  Kyseessä on siis nuorison suosimalla ostosalueella sijaitseva iso risteys, jossa liikennevalojen vaihtuessa suojatietä on ylittämässä sellainen massa ihmisiä, ettei pieni härmäläinen ole ennen moista nähnyt. Mikäli Wikipediaa on uskominen, kyseessä onkin yksi maailman vilkkaimmista tienristeyksistä. Ainakin mitä tulee jalankulkijoiden määrään. Pällistelemme aluetta tovin Shibuyan metro- ja rautatieaseman ylemmistä kerroksista, ennen kuin jalkaudumme kadulla aaltoilevan väenpaljouden sekaan. Haukkaamme iltapalaa niinkin eksoottisessa ruokapaikassa kuin Burger King, mutta minkäs teet kun ruokalistalta löytyy mustan sämpylän kera tarjoiltavaa hampurilaista.

Shibuya crossing

Mustaa burgeria

Seuraavana päivänä tarkoituksemme on hypätä junaan ja puksutella Fuji-vuoren ohitse kohti Kiotoa. Siitä kuitenkin enemmän seuraavalla kerralla. Stay tuned!

Sushi time!

Elokuu ja Praha. Istumme O:n kanssa kahvilan terassilla nauttimassa viimeisistä kesäisistä päivistä ja mietimme, miten selvitä edessä siintävästä syksystä ja sen harmaudesta. Jostakin pälkähtää jommankumman pieneen päähän ajatus matkasta nousevan auringon maahan Japaniin. Tuumailemme ideaa tovin ja teemme laskelmia syksyn talouden suhteen. Vähitellen hulvaton päähänpistomme alkaa näyttää vähemmän utopistiselta ja lokakuun koittaessa olemme varanneet lentoliput Wienistä Tokioon ja takaisin.

Puolitoistaviikkoinen reissumme on nyt takanapäin ja ansaitsee oman erillisen postauksensa, ellei jopa useampia postauksia. Tiivistetyssä muodossa matkan voisi summata kahdella sanalla: kannatti lähteä. Vielä pari viikkoa jälkikäteen olemme fiilistelleet reissua askartelemalla omia makirullia. Aivan yhtä esteettisiä ja tuoreista raaka-aineista valmistettuja pylpyröitä emme ole onnistuneet pyörittelemään kuin keittiömestarit Kaukoidässä. Suhteellisen autenttisen makukokemuksen lisäksi sushin valmistus tarjoaa myös mukavaa arki-illan askartelua, mikäli kärsivällisyys riittää näpertelyyn ja sormiin tarrautuva riisi ei tee hulluksi.

Tästä homma alkaa. Viikonlopun sapuskoista ylijäänyt riisi, joka sattumalta osoittautui sushiriisiksi, levitetään ohuelti leväarkin päälle. Perinteisemmän makuinen lopputulos saadaan varmasti valmistamalla riisi ohjeiden mukaan, mutta päätimme tällä kertaa värkkäillä vähän omanlaisiamme kääryleitä. Internetin ihmemaailmasta löytämiemme ohjeiden mukaan ainakin kaksi kolmasosaa leväarkista pitäisi siis saada riisin peittoon. Toim. huom. kuvan oikeassa yläkulmassa ensimmäisen kierroksen tuloksena syntynyt jokseenkin epäonnistunut makirulla...

Seuraavaksi riisin levitys viimeistellään kostein sormin. Kosteuden pitäisi kuulemma vähentää riisin takertumista, mutta voin kertoa ettei muuten vähennä. Tarraa ainakin allekirjoittaneen räpylöihin liiman lailla, saa hermot kärähtämään ja aikaiseksi massiivisen kokoisia makirullia riisin levittyessä huonosti. Tai sitten rouva ei vain ole tarpeeksi suurisuinen. Toim. huom. oikeassa yläkulmassa olevassa snapsilasissa on vettä käsien kostuttamiseen. Mitään hermotusta loiventavaa ei siis operaation aikana tarvittu.

Kun riisi on saatu taisteltua kohdilleen, asetellaan loput täytteet paikoilleen ja bambumaton avulla pyritään rullaamaan aikaiseksi tasaisen pyöreä ja napakka sushipötkö. Ensimmäinen satsi menee ainakin J:n ja O:n keittiössä yleensä päin mäntyä tai katajaa, mutta alkaa jo toisella rullauksella muistuttaa enemmän autenttista esikuvaansa.

Rullauksen tuotteena syntyneestä pötkylästä leikellään suurin piirtein suuhun mahtuvia palasia ja siinäpä niitä sitten on. Makirullia syntyi ainakin tällä yrittämällä siihen malliin, että tarkoituksena olisi nauttia niistä myös huomisen lounaseväinä. Siitäkin huolimatta, että sushi ei kyllä seuraavan päivän sapuskana erityisemmin enää säväytä. Todellisille kulinaristeille suosittelemmekin avointa mieltä ja matkaa Japaniin. Jälkimmäisestä ehkä enemmän seuraavalla kerralla. Sayonara!

Työttömänä kotimaassa, työllistettynä ulkomailla: Kansainvälisyys ja moninaisuus työyhteisössä

Samalla kun yritykset rekrytoivat työvoimaa kansainvälisesti tai siirtävät toimintojaan eri maihin, on myös työvoiman liikkuvuus eri maiden välillä lisääntynyt. Yhä useammilla työpaikoilla työskentelee nykyisin esimerkiksi etnisiin vähemmistöihin kuuluvia työntekijöitä. Erittäin kansainvälisilläkin työpaikoilla on kuitenkin tavallista, että valtaosa työntekijöistä kuuluu kyseisen maan kansalaisiin, jolloin muiden kansallisuuksien edustajista voidaan puhua vähemmistöryhminä. Eri kansallisuuksien tasapainoinen edustavuus työyhteisössä ei kuitenkaan poista hämmennystä, jota saatetaan kohdata kansainvälisessä työympäristössä.

Ensimmäinen työpäivä korporaatiossa

Kansainvälisyyden lisääntyminen työpaikoilla on nostanut laajaan keskusteluun monimuotoisuuden ja sen johtamisen. Keskustelussa pyritään korostamaan monimuotoisuuden myönteisiä vaikutuksia ja edistämään tasa-arvoa erilaisten ryhmien välillä. Työelämään monimuotoisuutta eli diversiteettiä tuovat erot työntekijöiden ikää, etnisyyttä, sukupuolta, kansallisuutta, fyysisiä ominaisuuksia, uskontoa, vakaumusta tai seksuaalista suuntautumista koskien. Suomessa työelämää on perinteisesti leimannut organisaation jäsenten samankaltaisuus: työntekijät ovat pääsääntöisesti olleet syntyperäisiä suomalaisia ja omanneet hyvin samankaltaisen maailmankuvan. Muun muassa maahanmuuton myötä suomalainen työelämä on kuitenkin viimeisten vuosikymmenien aikana muuttunut aikaisempaa monikulttuurisemmaksi.

Monimuotoisuuden uskotaan vaikuttavan myönteisesti työympäristöön esimerkiksi lisäämällä innovatiivisuutta, kun totutut toimintamallit saavat rinnalleen uusia ideoita erilaisten ihmisten, sekä heidän tietojensa ja taitojensa myötä. Monimuotoisuuden rikkauksien ja hyötyjen esille saamiseen tarvitaan kuitenkin tietoista ponnistelua. Esimerkiksi organisaation henkilöstöammattilaiset ja esimiehet ovat tärkeässä asemassa estämässä kulttuurisia yhteentörmäyksiä ja edistämässä monimuotoisuuden hyvien puolien hyödyntämistä. Monimuotoisuuden käsittelyyn tarvitaan usein myös koulutuksellista tukea. Lisäksi työpaikoille tarvitaan selkeät pelisäännöt koskien esimerkiksi rasismia tai siihen puuttumista.

Kansainvälinen korporaatio, jossa molemmat parhaillaan työskentelemme, pyrittiin jo perehdytysvaiheessa esittelemään monikulttuurisena ja työntekijöittensä diversiteetin huomioivana yrityksenä. Moninaisuus mainitaan yhtenä arvokkaana kilpailuetuna, sillä sen uskotaan lisäävän innovatiivisuutta ja siten yrityksen menestymistä. Lisäksi kansainvälisyyden ja diversiteetin vaalimisen uskottaan heijastavan myös yrityksen moninaista asiakaskuntaa, sekä sitouttavan erilaiset ihmiset paremmin osaksi organisaatiota ja työyhteisöä. Organisaation sisällä laadituissa ohjelmissa ja koulutuksissa keskitytäänkin esimerkiksi rasismin, sukupuolten välisen tai sukupuoliseen suuntaukseen liittyvän syrjinnän kitkemiseen yrityksen kaikilta tasoilta. 

Vaikka Bratislavan palvelukeskuksessa kuulee päivittäin puhuttavan monia eri kieliä, muualta kuin Slovakiasta lähtöisin olevat työntekijät ovat kuitenkin vähemmistössä. Etenkin Euroopan ulkopuolelta tulevien työntekijöiden edustavuus vaikuttaa vähäiseltä ja siten kovin värikästä etnistä monimuotoisuutta ei organisaatiossa ole havaittavissa. Joidenkin lähteiden mukaan maahanmuutto ja kansainvälisyys ovat Slovakiassa vielä harvinaisuuksia moniin muihin Euroopan maihin verrattuna. Esimerkiksi vuonna 2009 ulkomaisen väestön prosenttiosuus oli Slovakiassa EU:n alhaisin, vain 1 % kokonaisväestöstä. Vuonna 2012 puolestaan 732 henkilöä haki turvapaikkaa Slovakiasta. Kuitenkin vain 32 henkilöä sai pakolaisaseman. Vaikka tilanne on varmasti jonkin verran muuttunut vuoden 2009 jälkeen, voi lukemista kuitenkin päätellä kansainvälistymisen olevan Slovakiassa vielä aluillaan.

Hienoista periaatteista huolimatta todellisuus voi kuitenkin joskus jäädä jonkinmoisen matkan päähän asetetuista tavoitteista. Työyhteisössä käytyjen keskustelujen pohjalta useampi muualta kuin Slovakiasta lähtöisin oleva työtekijä oli kokenut etenkin uralla etenemisen olevan hankalampaa erilaisen kieli- ja kulttuuritaustan vuoksi. Osa koki esimerkiksi sisäisessä rekrytoinnissa selkeästi suosittavan paikallisuutta, vaikka myös poikkeavia esimerkkejä on löydettävissä. Muiden pohjoismaalaisten kanssa onkin toisinaan pohdittu slovakialaisen ja pohjoismaisen työkulttuurin erilaisuutta. Pohjoismaisessa kulttuurissa koettiin muun muassa olevan ominaisempaa kyseenalaistaa ja esittää kritiikkiä vallitsevia prosesseja tai työtapoja koskien kuin slovakialaisessa. Osittain tämän vuoksi jotkin pohjoismaista kotoisin olevat työntekijät ovat kokeneet tulleensa leimatuiksi hankalan työntekijän maineella. Pohjoismaisesta näkökulmasta katsottuna myös työntekijöiden aikaisemmalla työkokemuksella ja koulutuksella tuntuu toisinaan olevan yllättävän vähän merkitystä työnhaussa ja uralla etenemisessä. Tähän liittyvää turhautumista on ollut havaittavissa etenkin kokeneempien työtekijöiden keskuudessa.

Henkilökohtaisesti olemme kuitenkin nauttineen työskentelystä osana kansainvälistä organisaatiota ja kokeneet sen antoisana, vaikkakin turhautumista ja mutkikkaita tilanteita on yhtälailla mahtunut kokemuskavalkadiin. Jos ei muuta, olemmepahan ainakin yhtä kokemusta rikkaampia.

Tähän juttuun on ammennettu seuraavista lähteistä:

Lämsä A-M, Vartiainen T, Heikkinen S. Monimuotoisuuden johtaminen organisaatiossa. Teoksessa Korhonen V, Puukari S. Monikulttuurinen ohjaus ja neuvontatyö. PS-kustannus. 2013: 342–355

Migrant Integration Policy Index. Slovakia. http://www.mipex.eu/slovakia

UNHCR. Regional representation. The UN Refugee Agency for for Central Europe. Slovakia. http://www.unhcr-centraleurope.org/en/where-we-work/operations-in-central-europe/slovakia.html

Viitala R, Henkilöstöjohtaminen – Strateginen kilpailutekijä. Edita Bookwell Oy 2013.